Menneisyys, osa I

Vielä vähän aikaa sitten olin pohjalla. Taakse jäänyt elämä tuntui vain sarjalta epäonnistumisia ja nykyhetki oli pelkkää tuskaa. Joka aamu toivoin ison rekan osuvan bussiin, jolla kuljin työmatkani. Välillä katselin alas sillalta Kehä I:n autojen vilinää ja mietin miten helppoa olisi päästä pois helvetistä, jota todellisuudeksi jotkut väittivät.

Olkoon tämä teille opiksi: älkää ikinä noudattako sukulaistenne tai yhteiskunnan toiveita.Olin ajautunut henkilökohtaiseen helvettiini toimimalla yhteiskunnan, vanhempieni ja veljeni odotusten mukaan.

Olin päätynyt opiskelupaikkaan, johon en kuulunut, mutta josta en osannut kunnolla irroittautuakaan. Pelkäsin mitä vanhempani ajattelevat, jos kerron heille poikansa olevan opiskelupaikkaa vailla oleva häviäjä. Olihan paljon hienompaa omistaa yliopisto-opiskelijan kadehdittava status. Se ei kuitenkaan tuonut minulle onnea.

Raskas työpaikka vaati myös veronsa. Lastensuojeluala ja opetustyö eivät ole minua varten, mutta kuvittelin selviäväni työstäni kunnialla. Kaiken piti olla vain väliaikaista. Tiesin tekeväni työtä jolla oli tarkoitus ja kuvittelin sen riittävän, vaikka en saanut itse työstä minkäänlaista tyydytystä.

Siviilipalvelus oli viimeinen niitti arkkuuni. Silkkaa vittuilua yhteiskunnan taholta. Menetettyjä tuloja ja pakkotyötä. Lisäksi tein jälleen suuren virheen ja valitsin väärän siviilipalveluspaikan. Lastensuojelualan ja opetustyön voi vielä kestää jossain määrin järjissään, mutta kun kuvioon lisätään elintason romahtaminen ja tieto siitä ettei kahteentoista kuukauteen ole luvassa parempaa, oli lopputuloksena henkinen romahtaminen.

Joku voisi ihmetellä miksi ylipäänsä valitsin siviilipalveluksen. Yksinkertaisesti yhteiskunnan ja sukulaisten painostuksesta. Olisi vain pitänyt kuunnella omaa järjen ääntään ja hankkia vapautus. Armeijaa en pitänyt missään vaiheessa vaihtoehtona. En sulje pois tappamista ja väkivaltaa äärimmäisessä tilanteessa, mutta ”rakas” isänmaamme ei ole sen arvoinen.

Siviilipalveluksen alku oli hyvin ristiriitainen. Ajatus siitä miten joutuisin viettämään kuukauden kesäleirin henkisesti kypsymättömien poikien kanssa ei varsinaisesti tuntunut houkuttelevalta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti seuran tasosta. Joukosta löytyi jopa muutama omilla aivoillaan ajatteleva yksilö. Vitutuskäyrä nousi kuitenkin huimaan nousuun, kun selvisi ettei valtio maksakaan vuokraani koulutusjaksolta vaimoni tulojen vuoksi. Tämä vääryys latasi minut täyteen vihaa. Monena iltana nukahdin ajatellen sitä miten murskaisin Matti Vanhasen nenän sorkkaraudalla.

Ei minulla mitään henkilökohtaista kaunaa Vanhasen kanssa ole. Hän vain sattui olemaan tämän lauman alfauros ja siten kaiken tämän paskan edustaja.

Puoli vuotta siviilipalvelus eteni omalla painollaan. Rakastavan aviopuolison ja kummilapsen voimin jaksoin eteenpäin. Vuodenvaihteessa kaikki kuitenkin muuttui. Työpaikalla oli liikaa ongelmatilanteita, läheinen ihminen masentui ja oma työmotivaatio oli saavuttanut jonkinlaisen nollakohdan. Yritin toimia parhaani mukaan, mutta se ei enää riittänyt. Tein työni yhä huonommin ja huonommin. Välillä vain istuin työtuolilla silmät kiinni ja toivoin päivän loppuvan. Ikävä kyllä tällainen toimintatapa ei sovi työhön, jossa pitää olla joka hetki täysin aktiivisessa tilassa.

Loppuunpalaminen oli itseään ruokkiva kehä. Pelkästään työmotivaationi ei laskenut, vaan huomasin myös luovuuteni liekin hiipuvan. Nimenomaan sisälläni jylläävän luovuuden avulla olin selviytynyt monista vastenmielisistä elämäntilanteista. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen. Työ imi minusta kaiken ja yritin kompensoida menetettyä tarmoa lisäämällä vapaa-ajan määrää. Toisinsanoen nukuin vähemmän kuin normaalisti. Monta kertaa huomasin tuijottavani tietokoneen näyttöä kello neljä yöllä - täysin turhaan. Ei ihminen uupuneena saa mitään aikaan. Lopulta koin hirveää syyllisyyttä sekä huonosti tehdystä työstä, että huonosti ylläpidetystä vapaa-ajasta. Olin pettänyt lapset, joille minun olisi pitänyt olla esimerkkinä. Olin pettänyt itseni.

Keväällä kaikki räjähti käsiin. Monta viikkoa itsetuhoiset ajatukset olivat piinanneet minua. Eräänä yönä näin ihanaa unta. En ole täysin varma kuolinko unessa vai eikö minua koskaan ollutkaan, mutta uni tuntui hyvin rauhoittavalta. Herätessäni olin varma, että kyseessä olisi elämäni viimeinen päivä. Syytä en osaa sanoa, mutta henkeni viemisen sijaan suuntasin kohti läheistä terveyskeskusta.